Elokuvat, musiikki, koirat ja elämä

Tai siltä ainakin tuntuu! Kuukausi vierähtänyt edellisestä kirjoituksesta noin vain. Filmejäkin tullut välillä katseltua muttei ole ollut aikaa raapustella näitä säälittäviä arvosteluja. Kaikenlaista pikkumurhetta ollut niin auton kun asunnonkin kanssa, mutta kun terveys on kohdallaan niin ei hätää.

Autosta sen verran että meitin 22-vuotta palvellut Ford Fiesta 1,6 S rupes pikkuhiljaa kiukutteleen ja kun oma peukalo on keskellä kämmentä koskien autonlaittoa päätettiin antaa autovanhus tyttärelle. Vävypoika kun osaa purkaa ja koota auton kun auton. Ruostevaurioita kun siinä ei ollut niin kätevälle isännälle kelpo käyttöauto kunnostettavaksi.

Vaimon kanssa rikottiin säästöporsaat ja tyhjennettiin tyynynaluset sekä myytiin hopeat ja Sokoksen 3+1 päivien inspiroimina marssittiin Automaahan josta sai uuden Fiesta 1,25 viisovisena 15 tonnilla. Niinpä pihassa seisoo pikkumusta Ford. Käytettyjäkin katseltiin mutta kun peukalo sojoittaa kaakkoon niin päätettiin että meille uusi auto on ainoa vaihtoehto. Onpahan takuut ja mukavahan se on kun kilometrit mittarissa näyttää 217 eikä 217000.

Suurin ilonaiheemme kuitenkin edelleenkin on että Norfolk ladymme porkuttaa edelleenkin seuranamme, laihtuneena tosin, mutta kuitenkin. Lenkit ovat lyhyitä ja verkkaisia mutta nyt jännitetään näkeekö blikka vielä 13-vuotis synttäripäivän 4.6. Opaskoirahylkiömme jatkaa elämäniloa pursuavaa menoaan ja liitokiekko saa kyytiä kun poika ravaa sen perässä.

Kaikkea hyvää kaikille!

David Fincherin ohjaama kertomus facebookin perustamisesta ja siitä aiheutuneesta tekijänoikeushässäkästä on sujuvaa katsottavaa jopa meikäläisen kaltaiselle kaiffarille jonka naamakirjassa viettämäänsä kokonaisaikaa riittää mittaamaan kellotaulun sekuntiviisarin kaksi kokonaista kierrosta.

Tavallaan elokuvassa ei oikein “tapahdu” mitään ja toisaalta siinä tapahtuu paljonkin. Kaikkinensa erittäin viihdyttävä pienimuotoinen elokuva. Eikä pienimuotoinen siksi että Facebookilla ei olisi merkitystä, koska en itse siellä pyöri, vaan siksi että filmi muistuttaa suuresti brittiläisiä keskustelu/draama -elokuvia jotka pystyvät ylläpitämään katsojan mielenkiintoa ilman suuria hollywood pullisteluja. Oikeuskäsittely on taitavasti upotettu elokuvaan ja filmin jonkinlainen rentous tarttuu katsojaankin, tai sitten se johtui muutamasta oluesta jonka nautin katsomisen ohessa.

Näyttelijät ovat kauttaaltaan hyviä eikä kukaan hyppää silmille. Tosin tekaiseehan Eisenberg hienon roolin ohjelmoijanerona.

Hyvä elokuva, suosittelen!

Muistan joskus lasten kanssa katsoneeni Disney-elokuvan Pocahontas joka perustunee samaiseen alkuperäistarinaan kuin tämä elokuvakin. Piirretty Pocahontas oli , muistini mukaan, erittäin mukaansatempaava ja jännittäväkin kertomus tuosta Amerikan alkuperäiskansaan kuuluvasta tytöstä.

Ohjaajacuru Terrence Malick on tekaissut tarinasta lähes kolmetuntisen puuduttavan taidepläjäyksen. Tarina etenee verkkaisesti kun “aika mummulassa”. Kedolla kirmaillaan ja näytetään hämmästyneiltä. Edes muutamat taistelukohtaukset eivät saa sykettä nousemaan.  Jotenkin käsissä oli elokuva jossa ei ole “tunnetta” mukana vaikka lähes koko elokuva käsitteleekin tunteita. Filmin pituudesta olisi voinut leikata 1h 20min helposti tarinan siitä mitenkään kärsimättä.

Qórianka Kilcherin näyttelemä pääosanesittäjä jäi itselle vieraaksi ja ulkopuoliseksi hahmoksi. Kovin oli vaikea samaistua tai sympatiseerata tytön tekemisiä. Plikka huuhaili siellä sun täällä vailla päämäärää, silmät ympyriäisinä. Toki näin on voinut oikeasti siinä ajassa tapahtuakin kun rantaan on rysähtänyt oudon näköisiä heppuja kummallisissa asuissaan. Colin Farrell on tätsyn uusi tuttavuus ja miehen viettämä aika intiaanikylässä onkin parasta tarjottavaa koko elokuvassa. Siellä tosiaan saattaa Lontoonmies miettiäkin mihin tarvitaan kaikkea turhaa kun vähälläkin tulee toimeen. Tietysti yhteisö vailla kateutta ja juonittelua olisi oiva paikka viettää aikaa nykyaikanakin. Kolmen pääosanesittäjän kohtausten päälle puhumat “ajatukset” oli ihan näppärä keino ohittaa seikka etteivät henkilöt ymmärtäneet toistensa puhumaa kieltä. 

Omaksi suosikiksi kohoaa Christian Balen näyttelemä uudisasukas John Rolfe. Lempeä ja hyväntahtoinen mies tuo mukavaa lisälämpöä elokuvan kylmähköön ilmapiiriin. Maisemathan ovat komeita ainakin katsomassani blu-ray versiossa. Joissakin merenrantakuvissa voisi jopa kuvitella olevansa Suomessa järven rannalla siksi tutuilta paikat näyttävät.

Kertakatselu riitti ja eikun levyke divarin kautta kiertoon ja parempaa katsottavaa vaihdolla kotosalle.

Itse en ole koskaan pitänyt ralliautojen ja formuloiden kimeähköstä rääkymisestä vaan, ehkäpä jenkkielokuvien vaikutuksesta, minua on aina kiehtonut kumeasti muriseva V8 -moottorin ääni. Tuota ääntä ovat monet rapakontakaiset elokuvantekijät osanneet käyttää loistavasti elokuvissaan tehosteina. “Bullit” elokuvan takaa-ajokohtaus lienee yksi legendaarisempia V8-moottorisinfonioita. Oikeastaan parasta siinä kohtauksessa on mielestäni se jännite joka ladataan katsojille ennen varsinaista urkujen aukaisua. Loistavan musiikin saattelemana toinen seuraa toista normaalilla katunopeudella ja molemmat tunnistavat toistensa olemassaolon. Tilannetta kypsytellään matalien V8 -koneiden murinalla kohti hetkeä jolloin on aika kiinnittää turvavyöt.

No sitten tähän kyseiseen filmiin jonka Nicolas Winding Refn on ohjannut ja jonka pääosan Ryan Gosling tekaisee surumielisenä yksinäisenä autolijana. Jotenkin mieleen tulee Clint Eastwoodin nimettömät, surumieliset ja yksinäiset lännenhahmot siirrettynä nykypäivään. Paljon ollaan velkaa myös hyvin samantyyliselle tummanpuhuvalle Ryan O´Nealin tulkitsemalle “The Driver” (1978) elokuvan sankarille.  Jos pitää Drive -elokuvasta kannattaa ehdottomasti hankkia Driver katsottavaksi.

Gosling on elokuvien stuntajaja ja automekaanikko joka tekee viraabelihomminaan ryöstöauton ajokeikkoja. Carey Mulligan (loistavan “An Education” -elokuvan pääroolinesittäjä) on naapurissa, pienen poikansa kanssa, asuva ujo rouva joihinka yksinäinen sankarimme saa yhteyden. Tarina etenee tyylillä kasikytäluvun (ainakin tyylillisesti) syntikkamusiikin kuljettamana. Omiin silmiin hämärän ja hiljaisen kaupungin näkymät tuulilasin läpi katsottuna ovat jotenkin maagisia.   Mielestäni kyseessä on hienon hieno elokuva joka kaiken rauhallisuuden ja levollisuuden ohessa sisältää nopeasti tapahtuvia rujonkin väkivallan aineksia. Näitä kohtauksia ei paisutella eikä niillä mässäillä. Tosin hissikohtauksessa olisi riittänyt vähempikin “tekeminen”. Siinä ehkä tarkoituksena oli valoittaa nimettömän päähenkilön menneisyydestä asioita joita ei kerrota ääneen.

Voisi lopuksi todeta että mitään ei ole elokuvassa liikaa eikä mitään lisää kaivata.

Miten suhtautua lapsena jonkun toisen lapsen tappaneeseen aikuiseen joka vapautuu vankilasta? Siinä lyhykäiseltään poika a:n tarinan lähtökohdat. Nuori mies on kärsinyt rangaistuksensa ja hänet kotiutetaan yhteiskuntaan uudella identiteetillä varustettuna. Tarina etenee vieraassa kaupungissa kodin, työpaikan ja uusien ystävien kanssa pyöriessä. Välillä Jackin muistoissa vilahtelevat lapsuuden tapahtumat jotka ovat johdattaneet hänet tähän tilanteeseen. Valvoja/sopeuttaja Terry pyrkii ohjaamaan ja neuvomaan nuorta miestä tämän kohtaamissa oudoissa jokapäivän tilanteissa. Todella katsomisen arvoinen filmi joka ei tuomitse ketään vaan näyttää että lapsitappajakin on vain nuori, ujo ja hauras ihminen joka maksaa vakavasta teostaa kallista hintaa loppuelämänsä ajan, ansaitusti kylläkin.

Miten itse suhtautuisin jos naapuriin muuttaisi kyseisen kohtalon kokenut ja aiheuttanut ihminen. Jos kyse olisi oman lapseni surmanneesta henkilöstä tuskin koskaan tekoa antaisin anteeksi tai sietäisi henkilöä lähelläni. Saattaisin miettiä jopa muitakin, vähemmän järkeviä, vaihtoehtoja. Jos surmattu lapsi olisi itselleni tuntematon ja aikaa teosta olisi kulunut yli toistakymmentä vuotta saattaisivat tunteeni olla suopeammat tekijää kohtaan. Edellyttäen että tekijä nöyränä myöntäisi tekonsa karmeuden ja todella katuisi sitä.

Vaikeita ja ikäviä asioita kaiken kaikkiaan. Elokuva kannattaa katsoa koska se saa varmasti jokaisen pohtimaan omia mielipiteitään kyseiseen tilanteeseen.

Labbispoika hylättiin opaskoirakoulun testeissä ja saamme lunastaa mustan kaverin omaksemme. Upea tunne! siksi ihmisrakas ja tottelevainen poika on. Nyt voidaan ottaa koirafrisbee käyttöön ja heitellä keppejä, palloja ja muuta noudettavaa.

Alusta pitäen totesin koiran olevan “mammanpoika” joka on hieman arkajalka jossain tilanteissa. Se taisi ollakin lopullinen hylkäyksen aiheuttanut syy. Muuten koira on täysin terve ja sille on tehty kaikki mahdolliset terveystarkastukset ja kuvaukset.

18 kuukauden koiraprojekti on osaltamme ohi ja mieleen jäi hienoja hetkiä sekä uusia kokemuksia. Lisäksi kotiimme jäi tervetullut koira jonka kanssa on mukava harrastella mökkeilyä ja metsissä kulkemista.

Kultainen palmu voittaja ja kannen perusteella useissa filmiarvosteluissa viisi tähteä, ylistystä ja mestariteos -titteli:
Michael Haneken ” Valkoinen Nauha” (2009) (kesto 2h24min). Kannen mukaan se on ensimmäisen maailmansodan kynnyksellä Saksaan sijoittuva mysteeritarina.Näistä lähtökohdista lähdin elokuvaa katselemaan. Mustavalkofilmi alkoi pyörimään kuvaruudussa. Aluksi oletin sen olevan jonkinlainen “johdanto”, tai siltä se ainakin vaikutti. Tutkailin kansia joissa ei väreistä puhuttu mitään. Siis ajankuvaan sopivasti mentiin mv:na. Filmin pyöriessä odottelin koska alkaa todella tapahtumaan, meni vartti, puolituntia, tunti. Puolentoistatunnin kohdalla teki mieli, kiekkokatsomotyylisesti, karjaista “tehkää jotain” tai “peliä”. Sama helv…in verkkainen mitäänsanomattomuus vaan jatkui ja jatkui. Toki muistettiin tehdä pakolliset “taide-elokuva” -ilmeet ja eleet. Paatoksella kauhisteltiin kun joku oli uskaltanut viikatteella katkoa kaalimaan kaalit…lisää ilmeitä ja kohtalokkaita syytöksiä. Jos näitä juttuja ei ole tehty, paljon paremmin, jo silloin vanhoina hyvinä (mykkäelokuva) aikoina niin ihme. Olisi edes ollut värikuva siksi hyviltä maisemat näyttivät jopa mv:na. Ainoa itseäni vähänkään kiinnostava osa elokuvassa oli ,kertojanakin toimivan, miesopettajan ja lastenhoitajan ihastuminen ja “romanssi”. Muuten v..ti kahden ja puolentunnin hukkaaminen ja kirjastoon maksamani 1 euron varausmaksu.
Kaukaisesti tuli mieleen M. Night Shyamalanin ohjaama elokuva “The Village” (2004) joka taas pesee tämän taidepläjäyksen 100-0.

Pilke silmäkulmassa sanoisin, että tässä on juuri täydellinen esimerkki elokuvasta joka on kuin tehty elokuva-arvostelijoita ja palkinnonjakajia varten. Tehdään riittävän vaikeaselkoinen, pitkä ja hitaasti etenevä elokuva. Joka sisältää paljon oikeanlaista poseerausta sekä varjojen ja valojen symmetriaa. Mustavalkokuvauskin on suositeltavaa. Vanhoillisen kirkonmiehen tuimista ilmeistä saa aina hyvät pisteet. Pikkutuhmaa seksiäkin voi ujuttaa mukaan, kunhan paljasta ihoa ei suoranaisesti näy otoksissa. Saksilla tapettu lintu pöydällä saa myöskin, riittävän älykkäät, katsojat (=elokuva-arvostelijat) miettimään piilomerkityksiä jne..jne…

Viikonlopuksi sain lainaksi kaksi hyvin erikoista elokuvaa. Tosin ne poikkeavat täysin toisistaan.

“Enter the Void” Tokiossa kuvattu narkkaritarina nuoresta jenkkimiehestä jonka poliisi ampuu tämän ollessa diilaushommissa. Mies jää ampumisen jälkeen “tarkkailemaan” siskonsa ja kavereittensa toimia ikäänkuin elämän ja kuoleman väliin. Kamera ajelee kaupunkia ristiin rastiin ylhäältä alas kuvaten ja haamu näkee oman elämänsä tapahtumia takautumina. Alun huumetripin suurrealistisiä kuvioita oli pakko kelailla tuplanopeudella siksi pitkästyttävää katsottavaa se omiin silmiin oli. Muutenkin filkasta olisi voinut saksia paljonkin turhaa toistoa pois. Japanissa onkin vissiin julkaistu lyhyempi versio joka lienee viisas veto. Värikylläisiä kuvioita näkyy yllin kyllin toisaalta myös paskaisia vessoja ja asuntoja ja muutenkin lohduttomia kaupunkinäkymiä.

Pornon tirkistely lienee myös lähellä ohjaajan (Gaspar Noé) sydäntä siksi paljon kaikenlaista paneskelua on saatu filmille tarttumaan.  

“Melancholia” on Lars Von Trierin ohjaama filmi maailmanlopusta. Idea käsitellä tarinaa on poikkeava monista muista vastaavista tarinoista. Tässä ei juoksennella paniikissa suurkaupungeissa. Usan presidentti ei pidä suureellisia puheitaan eikä matkaan lähetellä pelastuspartioita estämään tuhoa vaan keskitytään, sisarusparin ja toisen aviomiehen ja lapsen kanssa, isossa kartanossa tarkkailemaan tilannetta ja sen kehittymistä. Alun hääjuhlat tuntuvat jotenkin turhilta. Itselleni olisi riittänyt vallan mainiosti juhlien jälkeinen neljän ihmisen välinen oleminen.

Elokuva sisältää paljon poseerauskuvia kauniin musiikin soidessa taustalla.  Alaston nainen makailemassa lammenrannan sammalissa valokuvamallimaisessa asennossa on tullut nähtyä liian monta kertaa. Taide-elokuvaahan tässä ollaan selvästi oltu tekemässä. Tavoiteltu on kaikkien itseään arvostavien elokuva-arvostelijoiden viittä tähteä.

Kiirettä on pitänyt ja jäänyt höpinät vähemmälle.

No nyt se sitten koitti tammikuun 4:s eli musta labbispoika lähti takaisin opaskoirakoululle testattavaksi, josko siitä tulee isona opaskoira jollekin tarvitsijalle. Tammikuu jännitetään uutista siitä kelpaako koira tehtäväänsä vaiko ei. Jos nuorukaista ei aleta kouluttamaan siitä tulee meille ihanan lempeä ja ihmisläheinen kotikoira. Jos ammatinvalinnalliset seikat puoltavat niin tuosta veijarista koulutetaan tärkeä apuväline ja toivottavasti myös hyvä ystävä jollekulle näkövammaiselle.

Koira palaa joka tapauksessa vielä meidän kotiimme kesälomaksi huhtikuun lopusta syyskuun alkuun jolloin on aika sanoa mahdolliset lopulliset jäähyväiset. Pienen pieni mahdollisuus on vielä saada “iskänpoika” takaisin kun tämä jää eläkkeelle opasvirastaan, mutta todennäköinen eläkepaikka löytynee näkövammaisen lähipiiristä.

Ristiriitaisin mielin odottelen sähköpostia tai soittoa koululta. Soittoa joka tavallaan vapauttaa siitä epätietoisuudesta joka on seurannut koko ajan mukana kun koira on meillä asustellut. Asialle saadaan päätös ja se on hyvä oli se sitten mikä tahansa.

PS. Pieni Norfolk ladymme pinnistelee edelleenkin elävienkirjoissa koska sillä ei vielä onneksi ole mitään ratkaisevaa huonontumista elinoloihin kasvaimen johdosta ilmennyt. Päivä kerrallaan mennään tyttösen kanssa.